Nokkosen kuitukäytön historiaa

Suomen kielen nokkonen pohjautuu ilmeisesti substantiiviin `nokka´ja verbiin `nokata´, eli `iskeä nokalla´, `pistää´. Kokemuksena nokkosen polttaminen muistuttaakin hyönteisen pistämistä tai jopa käärmeen puremista. Etelä- ja Keski-Suomessa nokkonen on ollut vanhastaan käytössä puhekielessä. Suomen kirjakielessä se esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1637 ilmestyneessä Ericus Schroderuksen sanakirjassa, ja murteellinen rinnakkaismuoto nokulainen löytyy jo 1500-luvulta Mikael Agricolan teksteistä. Yleiskieleen nokkonen vakiintui 1800-luvulla muunmuassa Elias Lönnrotin kasvikirjan myötä. (1)        

Ruotsiksi nokkonen on nässla, saksaksi Nessel ja englanniksi nettle. Kaikki nämä ja yleensäkin germaanisten kielten nokkosta tarkoittavat sanat pohjautuvat germaaniseen kantasanaan nat, joka tarkoittaa solmua, sidosta ja sitomista. Sama kantasana liittynee myös verkkoa tarkoittaviin sanoihin nät, Netz ja net.(2)          

Venäjän kielen nokkosta tarkoittava sana крапива puolestaan on sukua muiden slaavilaisten kielten vastaaville sanoille, esimerkkeinä bulgarian коприва, tšekin kopřiva ja puolan pokrzywa. Sanan alkuperä on epäselvä, mutta se saattaisi liittyä kiehuvaa vettä tarkoittavaan sanaan. Mielenkiintoista on yhteys toiseen kehruumateriaalia tarkoittavaan sanaan коприна `silkki´. Bulgarian kielessä nokkonen on edelleen коприва, ja silkki коприна. Tästä voi päätellä, että nokkoskankaan nimitys on lainautunut myös silkkikankaalle.(3)

Nokkosta on käytetty ravinnoksi, lääkkeeksi ja rihma-aineeksi ikivanhoista ajoista lähtien eri puolilla maapalloa. Pohjoisilla seuduilla nokkonen on ainoa merkittävä luonnonvarainen kuitukasvi. Ennen pellavan, hampun ja puuvillan käytön leviämistä on rihma- ja tekstiilimateriaaleina Pohjois-Euroopassa ja Luoteis-Siperiassa ollut käytettävissä lähinnä nokkonen, joidenkin puulajien kuori, ja eläinkuidut, suonet ja jouhet.                                                                                                 

Nokkosesta on valmistettu rihmaa erilaisia pyydyksiä varten todennäköisesti jo kivikaudella, ja eräät Siperian kansat käyttivät sitä pyydysmateriaalina vielä 1900-luvun alussa. Varsinkin kalanpyydyksiin nokkonen sopiikin hyvin, koska se on märkänä vielä vahvempaa kuin kuivana. Tekstiilejäkin on valmistettu kivikaudella, mutta milloin juuri nokkoslangasta alettiin kutoa kankaita, ei tiedetä tarkkaan.        

Pronssikaudelta peräisin olevia tai sitä vanhempia nokkoskuituja ei tiettävästi ole löydetty Suomesta. Skandinavian vanhin nokkostekstiililöytö on Tanskasta. Fynin eteläosassa Voldtoften lähellä sijaitsevasta Lusehøjn polttohautauksesta löydetyt nokkoskankaan jäännökset on ajoitettu myöhemmälle pronssikaudelle, noin 800-luvulle e.Kr. (4)

Norjalaisen kirjailijan Annemarta Borgenin (s. 1913, k. 1988) mukaan eri puolilla Norjaa oli 1600- ja 1700-luvuilla suuria nokkosviljemiä. Nokkonen oli Pohjolassa tärkeä kehruukasvi. Hänen lapsuudenkotinsa liinavaatekaapissa oli pinokaupalla pöytäliinoja ja muita liinavaatteita esiäitien kapioista, jotka oli ommeltu nokkoskankaasta. Isoäidin alusvaatteetkin olivat nokkoskangasta, joka oli pehmeämpää ja hienompaa kuin pellava.(5)

Länsi-Siperiassa asuvien kansojen keskuudessa nokkosrihman ja -kankaan perinteinen valmistus jatkui ainakin 1800-luvun loppuun asti. Nokkosen muokkaus tunnetaan muunmuassa suomalais-ugrilaisten hantien ja mansien sekä turkinsukuisten baškiirien käsityöperinteestä. Useat suomalaiset kansatieteilijät ja kielentutkijat tekivät tutkimusmatkoja Venäjän alueella asuvien suomalais-ugrilaisten kansojen pariin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Matkamuistiinpanoista löytyy myös nokkosen kuitukäyttöön liittyvää tietoa. Tutkimusmatkailijat toivat Siperiasta mukanaan nokkosen muokkaukseen liittyviä työvälineitä, nokkosta rihmana, kankaana ja kuontalona, nokkosrihmasta tehtyjä pyyntivälineitä ja nokkoskankaasta kudottuja vaatteita.

Suomessa ilmestyneissä sanomalehdissä oli runsaasti artikkeleita ja lyhyitä mainintoja nokkoskankaista ja -langoista 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Suurin osa kirjoituksista käsittelee Saksan nokkoskokeiluja ja –saavutuksia. Nokkosen käyttämistä tehtaissa puuvillan ja pellavan asemesta toivottiin Suomeenkin. Nokkosesta kerrotaan, että se vetää vertoja pellavalle, mutta kuidun määrä ja laatu vaihtelevat. Luonnonvaraisen nokkosen ohella kerrotaan nokkosen viljelemisestä. Kotimaisuuden ja helppohoitoisuuden lisäksi etuina mainitaan, että nokkonen kestää sekä kylmää että kuumaa säätä, kuivuutta ja märkyyttä. Joissakin lehdissä annetaan keruu- ja muokkausohjeita.

                              



Lähdeviitteet

(1) Aapala, Kirsti – Aapala, Marja: Pääskynhattu, päivänkämmen: kasvikertomuksia. Helsinki: Otava 2007, 177; Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY 2004, 792.

(2) Borgen, Annemarta: Minun yrttini: historia, viljely, ruokaohjeet. Helsinki: Otava 2016, 19-20; Hellquist, Elof: Svensk etymologisk ordbok. Lund 1922, 536; Klein, Ernest: A comprehensive etymological dictionary of the English language, volume II. Amsterdam: Elsevier 1967, 1042.

(3) Фасмер, Макс: Этимологический словарь русского языка, том II. Москва: ПРОГРЕСС 1967, 319, 366-367.

(4) Mannering, Ulla: Denmark. Teoksessa Gleba, Margarita – Mannering, Ulla: Textiles and textile production in Europe: from prehistory to AD 400, s. 91-118. Oxford: Oxbow books 2011, 97.

(5) Borgen, Annemarta: Minun yrttini: historia, viljely, ruokaohjeet. Helsinki: Otava 2016, 16-17.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *