Karjalainen käspaikka

Käspaikka on pitkä ja kapea pyyheliina. Materiaalina on entisaikaan käytetty ainakin pellavaa ja nokkosta, ehkä myös hamppua. Arkikäyttöön tarkoitetut käspaikat ovat koristelemattomia, mutta lahjaksi annetut ja juhlakäyttöön tarkoitetut on usein kirjottu eri tekniikoita käyttäen.

Käspaikka on jokapäiväiseen käyttöön tarkoitettu pyyheliina, mutta sillä on myös henkinen ulottuvuus. Karjalaisessa perinteessä käspaikkaa on käytetty moniin tarkoituksiin sekä häissä että hautajaisissa ja vainajien muistelussa. Niitä on myös lahjoitettu kirkon kaunistukseksi ja pidetty ikonin ympärillä. Käspaikka on eräänlainen silta näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Kirjontakuviot voivat olla monimerkityksellisiä.

Jenni Suomela on tutkinut Suomen Kansallismuseon kokoelmien tekstiilejä, ja tutkimusten perusteella kokoelmissa on useita nokkoskankaasta valmistettuja 1800-luvulla Karjalasta talteen saatuja tekstiilejä, esimerkiksi juuri käspaikkoja.

(Jenni A. Suomela, Krista Vajanto, Riikka Räisänen. (2020) Examining the White Karelian Textile Tradition of the Late Nineteenth Century—Focus on Plant FibersTextile 18:3, pages 298-324. https://doi.org/10.1080/14759756.2019.1699365 )

Uusi, käsinkehrätystä suomalaisesta luonnonvaraisesta nokkosesta kudottu käspaikka. Kirjontalanka on samaa materiaalia ja se on värjätty värimataralla. Kuva: Raija Manninen
Yksityiskohta yllä näkyvästä käspaikasta. Kuva: Raija Manninen

Luonnonvaraisen ja viljellyn nokkoskuidun vertailua

Nokkoskuitu on hyvin muokattuna ilmavaa, lämmintä ja melko pehmeää. Nämä mainiot nokkosen ominaisuudet ovat suurinpiirtein samat riippumatta siitä, onko nokkonen luonnonvaraista vai viljeltyä.

Käsin kehrättäessä luonnonvaraista nokkosta on hieman vaikeampi käsitellä kuin teollisesti muokatun viljellyn nokkosen kuituja, joissa epäpuhtauksia ei juurikaan ole. Viimeksi mainittu kehrääntyy sujuvasti ja siitä saa helposti tasaista lankaa. Kehruun helppouden kannalta se on siten käytännöllisempi materiaali kuin luonnonvarainen kuitu. Toisaalta kehräämisen sujuminen riippuu loppujen lopuksi harjoittelun määrästä, eikä luonnonvaraisenkaan nokkosen kehrääminen ole vaikeaa, kun sen oppii.

Luonnonvaraisen nokkosen ehdoton etu teollisesti muokattuun nokkoseen verrattuna on sen erityinen tunnelma, aitous, joka valitettavasti häipyy teollisten prosessien myötä. Ero on kirjaimellisesti kouriintuntuva.

Suomalaista luonnonvaraista nokkoskuitua.

Suomalaisen Knokkon -yrityksen käyttämää, Saksassa viljeltyä ja teollisesti muokattua nokkoskuitua. Nokkonen on viljelty ilman keinokastelua ja myös kuidun muokkaus on toteutettu mekaanisesti, ilman vettä.

Nokkosen kerääminen, muokkaus ja kehruu

Nokkosta voi kerätä kuitukäyttöön kaikkina vuodenaikoina. Kuidun määrä ja laatu vaihtelevat riippuen keräämisen ajankohdasta, samoin muokkausmenetelmät jonkin verran. Vahvinta ja täysimittaista kuitu on yleensä elokuussa. Paras aika kerätä nokkosta lankamateriaaliksi onkin heinäkuun lopulta syyskuun alkuun, mutta myös myöhään syksyllä tai alkutalvella marras-joulukuussa. Silloin kuitu on vähän heikompaa, mutta kuidun irrotus varsista ja jatkomuokkaus on helppoa.

Jatka lukemista ”Nokkosen kerääminen, muokkaus ja kehruu”

Nokkosen kuitukäytön historiaa

Suomen kielen nokkonen pohjautuu ilmeisesti substantiiviin `nokka´ja verbiin `nokata´, eli `iskeä nokalla´, `pistää´. Kokemuksena nokkosen polttaminen muistuttaakin hyönteisen pistämistä tai jopa käärmeen puremista. Etelä- ja Keski-Suomessa nokkonen on ollut vanhastaan käytössä puhekielessä. Suomen kirjakielessä se esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1637 ilmestyneessä Ericus Schroderuksen sanakirjassa, ja murteellinen rinnakkaismuoto nokulainen löytyy jo 1500-luvulta Mikael Agricolan teksteistä. Yleiskieleen nokkonen vakiintui 1800-luvulla muunmuassa Elias Lönnrotin kasvikirjan myötä. (1)        

Jatka lukemista ”Nokkosen kuitukäytön historiaa”